Kaukaisella 1970-luvulla asustin Martinsillan kupeessa Suomen Turuus  juuri niihin aikoihin, kun suunniteltua Myllysiltaa varten tunkeuduttiin kallion läpi poraten ja pommittaen. Etenkin pommittaen.

Jälkikasvu oli parivuotias ja silloinen koira hysteerisen paukkuarka. Jylinä ja räjäytyksiä edeltävät varoituspiipitykset tuottivat itkevän lapsen ja tuntikausia vapisevan koiran. Lisäksi naapurin ikkunasta sisään lentänyt kivenlohkare pelotti pysymään poissa kadunpuoleisista huoneista virka-aikaan. Sen metelin rinnalla viimekesäinen kallionpaukuttelu suoraan ikkunani alla oli lähinnä papattitasoa.

Useamman kerran päivässä tulin ladelleeksi manauksia ja langettaneeksi kirouksia toivottaen tulevan sillan Aurajoen pohjamutiin mahdollisimman pian. Kuluneiden 35 vuoden aikana jokainen uutinen Myllysillan notkumisesta on tuottanut suorastaan maagista mielihyvää.