Niin se vain on, että lehmä ei muista vasikkana oloaan.
Koko
alkuvuosi on mennyt uuden elämänvaiheen pelossa, henkisessä
valmentautumisessa sen pahimman varalle, ettei enää olekaan
kelvollinen mihinkään vaan joutuu lillumaan työuran ja eläkepävien
välissä kuin astronautti avaruuskävelyllä.
Siinä
kipristellessä on päässyt unohtumaan, etteihän tämä olisi eka kerta.
Samaa uuden pelkoa, siirtymistä vaiheesta toiseen on koko elämä.
Kakarasta koululaiseksi. Koululaisesta ns. elämään, jossa alkuvaiheessa
kukaan ei ota sinua vakavasti, kun olet nuori mutta et ihan aikuinen,
koulun käynyt mutta et koulutettu. Sitten ehkä siirrytään holtittomasta
sinkusta vakiintuneeksi parisuhteilijaksi, opetellaan parikymmentä
vuotta, millaista on olla lapsen vanhempi. Eikä mitään ole opittu, kun
jo ollaankin isovanhempi.
Onneksi olen ollut sen verran
höntti, että uran luominen menetti kaiken hohtonsa juuri sopivassa
käänteessä. Työ lakkasi olemasta elämän pääsisältö ja asettui oikeisiin
mittasuhteisiin, vapaa-aikaisen laiskuuden rahoittajaksi. Niinpä 36
vuotta työntekoa riittää oikein hyvin, seuraavat puoli vuotta
riittänevät valmistautumisajaksi seuraavaan vaiheeseen.
Vähäisen luovuuteni voin pian käyttää uusien hullutusten keksimiseen.
Kasvattaisinkohan bonzai-katajan? Vai kirjoittaisinko dekkarin, jossa
päästäisin hengiltä kaikki elämän varrella vastaantulleet sietämättömät
tapaukset? Olisi lempeämpää sille bonzai-katajalle, koska olematon
viherpeukaloni tappaisi sen kuitenkin.
keskiviikko, 29. maaliskuu 2006
Kommentit