Niin se vain on, että lehmä ei muista vasikkana oloaan.

Koko alkuvuosi on mennyt uuden elämänvaiheen pelossa, henkisessä valmentautumisessa sen pahimman varalle, ettei enää olekaan  kelvollinen mihinkään vaan joutuu lillumaan työuran ja eläkepävien välissä kuin astronautti avaruuskävelyllä.

Siinä kipristellessä on päässyt unohtumaan, etteihän tämä olisi eka kerta. Samaa uuden pelkoa, siirtymistä vaiheesta toiseen  on koko elämä. Kakarasta koululaiseksi. Koululaisesta ns. elämään, jossa alkuvaiheessa kukaan ei ota sinua vakavasti, kun olet nuori mutta et ihan aikuinen, koulun käynyt mutta et koulutettu. Sitten ehkä siirrytään holtittomasta sinkusta vakiintuneeksi parisuhteilijaksi, opetellaan parikymmentä vuotta, millaista on olla lapsen vanhempi. Eikä mitään ole opittu, kun jo ollaankin isovanhempi.

Onneksi olen ollut sen verran höntti, että uran luominen menetti kaiken hohtonsa juuri sopivassa käänteessä. Työ lakkasi olemasta elämän pääsisältö ja asettui oikeisiin mittasuhteisiin, vapaa-aikaisen laiskuuden rahoittajaksi. Niinpä 36 vuotta työntekoa riittää oikein hyvin, seuraavat puoli vuotta riittänevät valmistautumisajaksi seuraavaan vaiheeseen.

Vähäisen luovuuteni voin pian käyttää uusien hullutusten keksimiseen. Kasvattaisinkohan bonzai-katajan? Vai kirjoittaisinko dekkarin, jossa päästäisin hengiltä kaikki elämän varrella vastaantulleet sietämättömät tapaukset? Olisi lempeämpää sille bonzai-katajalle, koska olematon viherpeukaloni tappaisi sen kuitenkin.