Jos isäni eläisi, hän olisi 115-vuotias ja maailmanmenosta ymmällään.

Joskus nuorempana kadehdin isää, joka oli elänyt halki sortovuosien, nähnyt Suomen itsenäistyvän, kokenut kansalaissodan ja kaikki muutkin 1900-luvun sodat. Paljon jännempiä aikakausia kuin 1950-luvun jälleenrakennus, yleislakko, 1960-luvun hipit ja muu yleinen möhellys.

Isälle teknisen vallankumouksen suuraskelia olivat torvitelefoonin muuttuminen ensin veivattavaksi ja sitten valintalevylliseksi. Hädin tuskin ehti elää sen ajan, kun kaukopuhelua ei tarvinnut enää välittäjältä tilata, koskapa automatisointi toi suuntanumerot. Muita hienoja askelia olivat isän mielestä kelallinen magnetofoni ja televisio.

Jos minun elämäntaipaleeni vuosikymmenet ovat olleet muuten tylsiä, niin tekniset askeleet ovat olleet jättiloikkia isän kokemuksiin verrattuna. Magnetofonista tuli sangen pian kasettinauhuri ja kaiken maailman ämpeekolmet ja iipodit huimaavat jo minunkin audiopäätäni. Monikanavastereoista ja tallentavasta digiboksista isä olisi ollut innoissaan, mutta mitähän olisi pappa sanonut kännykästä yleensä ja erityisesti sellaisesta, jossa on kamera, kartasto ja lähibussin aikataulut. Plus musiikkia, jos niin tahtoo.

Koska isäni oli maailman epäkäytännöllisin mies, joka ei saanut edes säilykepurkkia auki, olisin ainoana lapsena ollut se Jälkikasvu, joka olisi näprännyt hänelle asetuksia kaiken maailman vekottimiin. Itse en ole epäkäytännöllinen mutta kylläkin niin mukavuudenhaluinen, että oma Jälkikasvuni joutui nysväämään Google Mapsit, Opera Minit ja aikataulusuosikit kännykkääni.

Nyt on seniori kovasti mobiili. Siitä sanasta isä olisi ymmärtänyt tuon biilin, jollaista hän ei kuitenkaan itse ajanut, kun kerran tamperelaisille pirssikuskeille riitti, että sanoi "kotiin". Ja kuskit tiesivät tasan tarkkaan minne. Ilman kännykän karttoja ja navigaattoreita.