Selkää rentouttaessa eli istuessani koko keholla juutuin viikonloppuna katsomaan tv-elokuvaa A Storm in Summer.
Siinä afro-amerikkalainen 9-vuotias (Aaron Meeks) tulee New York
Citystä maalaismaiseen pikkukaupunkiin aikeenaan olla pari viikkoa
kesälapsi. Isäntä on vastentahtoinen känkkäränkkä juutalaisvanhus
(erinomainen Peter Falk). Ja vuosi on 1959.
Leffasta ei sen enempää, viehättävä pieni kasvutarina, mutta se toi
mieleeni 1950-luvun alusta ne varhaislapsuuteni viikot, kun matkasin
maalaiskylästä Helsinkiin mummoni kesälapseksi. Kruunuhakaan. Viides
kerros, ei hissiä. Sokkeloinen ullakkokerros, jossa saattoi siirtyä
talosta toiseen. Yhtä sokkeloinen asvalttipiha, jossa mielikuvitus loi
mahtavat puitteet rosvoille ja poliisille sekä kymmenelle tikulle
laudalla. Ja aina saattoi piirtää hyppyruudut liidulla – ei meillä
maalla, siellä sorassa hypeltiin.
Mummo oli seitsemänkymppinen, huonojalkainen ja sydänvaivainen
kaihipotilas. Mutta maitopuoti oli alakerrassa ja sieltä viisivuotias
luku- ja laskutaitoinen osasi hakea emalikannulla maitoa ja paperiin
käärityn tuoreen polakan. Ei sellaista leipää enää leivota.
Huone ja iso keittiö. Huoneessa vuokralainen, mutta hyvin mummon kanssa
keittiössä viihdyttiin. Siellä oli kirjahylly, lasiovinen, ja hyllyssä
Topeliuksen kootut teokset. Lukemisia lapsille
oli ehtymätön aarrearkku. Ihan itsekseni en saanut tarinoihin
uppoutua, vaan niitä oli luettava mummolle ääneen. Kuuluvasti ja
selvästi lausuen – mihinkä sitä kansakoulunopettaja roolistaan pääsee.
Kellonkin lienen oppinut noilla pääkaupunkilomilla. Rautatieaseman
tornikello näkyi keittiön ikkunaan. Ja opin tekemään hyrrän langasta ja
napista. Kun polku-Singeristä irrotti vetohihnan, mielikuvitus
loihti polkimesta ja pyörästä Räikkösen Ferrariakin kovemman ajopelin.
Pihaleikit jäivät vähiin, kun korttelin lapset lähtivät maalle
kesäsiirtolaan. Mummolla oli kuitenkin tarjolla vaihtoehto. Punainen
pallo ja Kirkkopuisto. Mummo opetti reitin ja kadunylitykset, ja sitten
kävin siellä itsekseni. Pallon heittoon löytyi yleensä aina seuraa, jos
ei muita niin senaikaisia seniorikansalaisia, joita huvitti hölösuu
maalaistenava. Sedille en saanut puhua, tädeille kyllä.
Mummon periksiantamattomuutta ja aikakauden säästeliästä mielenlaatua
kuvannee tilanne, joka syntyi, kun punainen pallo lipsahti
vastaanottajalta ja vieri kadunkulman sadeviemäriin. Itkua vääntäen
kipaisin mummolle murhetta valittamaan. Tänä päivänä mummot varmaankin
sanoisivat, että "älä sure, ostetaan uusi", mutta yli 50 vuotta sitten
mummo lähti paikan päällee vahinkoa arvioimaan. Paikalle osui mikä lie
herrahenkilö, joka neuvokkaasti avasi viemärinkannen, taivutti
rautalangasta tarpeellisen työkalun ja onki aarteen kuiville.
Pöpöjen varalta palloa pestiin ja kuivattiin moneen kertaan. Seikkailun
onnellista loppua juhlistettiin namusilla, joiden saamiseksi oli
kuitenkin rallatettava "Sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita,
kukas se käski tyllerön syödä mummin taskusta makeita". Ja luettiin
ylimääräinen tarina.
Lukemisia lapsille ei ole
kadonnut mihinkään. Topeliuksen kootut sieltä lasiovisesta
kirjakaapista ovat jo yli 40 vuotta olleet minun kirjahyllyssäni.
keskiviikko, 14. maaliskuu 2007
Kommentit