Selkää rentouttaessa eli istuessani koko keholla juutuin viikonloppuna katsomaan tv-elokuvaa A Storm in Summer. Siinä afro-amerikkalainen 9-vuotias (Aaron Meeks) tulee New York Citystä maalaismaiseen pikkukaupunkiin aikeenaan olla pari viikkoa kesälapsi. Isäntä on vastentahtoinen känkkäränkkä juutalaisvanhus (erinomainen Peter Falk). Ja vuosi on 1959.

Leffasta ei sen enempää, viehättävä pieni kasvutarina, mutta se toi mieleeni 1950-luvun alusta ne varhaislapsuuteni viikot, kun matkasin maalaiskylästä Helsinkiin mummoni kesälapseksi. Kruunuhakaan. Viides kerros, ei hissiä. Sokkeloinen ullakkokerros, jossa saattoi siirtyä talosta toiseen. Yhtä sokkeloinen asvalttipiha, jossa mielikuvitus loi mahtavat puitteet rosvoille ja poliisille sekä kymmenelle tikulle laudalla. Ja aina saattoi piirtää hyppyruudut liidulla – ei meillä maalla, siellä sorassa hypeltiin.

Mummo oli seitsemänkymppinen, huonojalkainen ja sydänvaivainen kaihipotilas. Mutta maitopuoti oli alakerrassa ja sieltä viisivuotias luku- ja laskutaitoinen osasi hakea emalikannulla maitoa ja paperiin käärityn tuoreen polakan. Ei sellaista leipää enää leivota.

Huone ja iso keittiö. Huoneessa vuokralainen, mutta hyvin mummon kanssa keittiössä viihdyttiin. Siellä oli kirjahylly, lasiovinen, ja hyllyssä Topeliuksen kootut teokset. Lukemisia lapsille oli ehtymätön aarrearkku. Ihan itsekseni en saanut  tarinoihin uppoutua, vaan niitä oli luettava  mummolle ääneen. Kuuluvasti ja selvästi lausuen – mihinkä sitä kansakoulunopettaja roolistaan pääsee.

Kellonkin lienen oppinut noilla pääkaupunkilomilla. Rautatieaseman tornikello näkyi keittiön ikkunaan. Ja opin tekemään hyrrän langasta ja napista. Kun polku-Singeristä irrotti vetohihnan,  mielikuvitus loihti polkimesta ja pyörästä Räikkösen Ferrariakin kovemman ajopelin.

Pihaleikit jäivät vähiin, kun korttelin lapset lähtivät maalle kesäsiirtolaan. Mummolla oli kuitenkin tarjolla vaihtoehto. Punainen pallo ja Kirkkopuisto. Mummo opetti reitin ja kadunylitykset, ja sitten kävin siellä itsekseni. Pallon heittoon löytyi yleensä aina seuraa, jos ei muita niin senaikaisia seniorikansalaisia, joita huvitti hölösuu maalaistenava. Sedille en saanut puhua, tädeille kyllä.

Mummon periksiantamattomuutta ja aikakauden säästeliästä mielenlaatua kuvannee tilanne, joka syntyi, kun punainen pallo lipsahti vastaanottajalta ja vieri kadunkulman sadeviemäriin. Itkua vääntäen kipaisin mummolle murhetta valittamaan. Tänä päivänä mummot varmaankin sanoisivat, että "älä sure, ostetaan uusi", mutta yli 50 vuotta sitten mummo lähti paikan päällee vahinkoa arvioimaan. Paikalle osui mikä lie herrahenkilö, joka neuvokkaasti avasi viemärinkannen, taivutti rautalangasta tarpeellisen työkalun ja onki aarteen kuiville.

Pöpöjen varalta palloa pestiin ja kuivattiin moneen kertaan. Seikkailun onnellista loppua juhlistettiin namusilla, joiden saamiseksi oli kuitenkin rallatettava "Sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita, kukas se käski tyllerön syödä mummin taskusta makeita". Ja luettiin ylimääräinen tarina.

Lukemisia lapsille ei ole kadonnut mihinkään. Topeliuksen kootut sieltä lasiovisesta kirjakaapista ovat jo yli 40 vuotta olleet minun kirjahyllyssäni.