Yhteiskunnassa saadaan aina ristiriita aikaiseksi, kun omaan oikeassa olemiseensa hirttäytyneet ryhtyvät joko päällepäsmäreiksi tai uhreiksi. Vuonna 2010 kähinää synnytettiin aiheista homous ja pakkoruotsi. Jos ongelmat todella ovat tuota luokkaa, niin valtakunnassa on ilmeisesti kaikki hyvin.

Homokeskustelusta oli se hyvä seuraus, että kristilliset hirttäytyivät räsäsläisyyteen ja yhä useampi huomasi, miten helppoa kirkosta eroaminen on. Todellinen usko ei tarvitse instituutioita.

Pakkoruotsikähinä puolestaan halkaisi RKP:n, kun puolueen varapuheenjohtaja Nils Torvalds ehdotti pakkoruotsin (ja hurreilta pakkosuomen) lakkauttamista mutta kielilain toteuttamista nykyistä kirjaimellisemmin. 

Itse olen konttaikäisenä puhunut nimenomaan ruotsia, unohtanut kielen ja opiskellut sitä vanhanaikaisessa suomenkielisessä oppikoulussa kahdeksan vuotta sen aikaisella pedagogisella tyylillä: ajattele suomeksi, käännä ruotsiksi. Ruotsin paluu todelliseksi käyttökielekseni vaati sikotaudin ja kaksi vuosikertaa Kalle Anka -lehtiä ilman sanakirjaa.

Jacobsson-Fröbergin Ruotsin alkeiskirja I-II oli käytössä koulussani Tampereella, joka vielä silloin oli teollinen yhdyskunta eikä toistensa paitoja pesevä palvelukaupunki. Ruotsin kieli ymmärrettiin valtaapitävien herrojen kieleksi ja oppimishalu oli sen mukaista. Sortovuosina koulunsa käynyt isäni kertoi kannustukseksi oman aikansa pakkovenäjästä: seitsemän viikkotuntia, kuutena päivänä viikosa, kahdeksan vuotta. Passiivisen vastarinnan sävyttämänä luokan joka poika paneutui opiskeluun täydellä teholla mottonaan "vihollisen kieli on osattava". Isä osasi, mutta puhui sitä vain kestitessään neuvostotaiteilijoita ja silloinkin vasta sen jälkeen, kun vieraiden politrukkipäällystakki oli juotettu pöydän alle. Pakkovenäjä ei ollut muista aineista pois, koskapa isä hallitsi äidinkielensä suomen - myös yhdyssanat - ja käytti sujuvasti sekä ruotsia, saksaa että englantia.

Toisen kotimaisen rinnalle oli koulussani seitsemäksi vuodeksi  valittavana joko saksa tai englanti. Vanhempieni ratkaisu oli saksa sillä perusteella, että saksaa ei opi kolmessa vuodessa, kun taas englantia tunkee ovesta ja ikkunoista niin, että kolmen vuoden opinnoilla sillä tulee auttavasti toimeen. Niinpä minä opiskelin an-auf-hinter ja sain pääomaksi kielen, jota ymmärrän erinomaisesti kuultuna ja luettuna, mutta jota en koskaan puhu, kun en osaa saksaksi ajatella.

Sillä tavalla olen vinoutunut, etten koskaan ymmärtänyt yhdenkään kielen opiskelua pakoksi. Enkä ymmärrä vieläkään. Ja kaipa minä olen tosidorka, kun en tajua, miksi sukupuolinen suuntautuminen tekisi ihmisestä jotenkin vähemmän ihmisen.