Olen ollut Harry Potter -fani siitä lähtien, kun kuultuani Potter-hysteriasta ostin jonkin ostoskeskuslounaan seuraksi sarjan ensimmäisen kirjan. Tartutin Jälkikasvun ja pari kolme kirjaa myöhemmin myös Vävy oli koukussa. Nyt Jälki-jälkikasvukin on saanut kimmokkeen täyttää riittävästi vuosia.

Ensimmäisen kirjan suomennos oli kutkuttavan loistava, mutta silti jatko-opukset oli luettava englanniksi – ei vähiten siksi, että suomenkielisten versioiden odotus olisi ollut useamman kuukauden piina. Sääliksi käy kieltä taitamattomia, jotka tulevien kuukausien aikana väistämättä saavat tietää loppuratkaisun suomenkielistä laitosta odottaessaan.

Yhden tarinan – taisi olla nelonen – luin näyttelyreissulla Viron Pärnuun. Sulkeuduin menomatkalla hyttiin, luin koko bussimatkan Tallinnasta Pärnuun, päivällisellä, aamiaisella, kehiä odottaessa. Taukoamatta. Jälkikasvu oli palatessani rannalla vastassa, kun sivuja oli 20 jäljellä. Vei kotiin ja jäi jalka naputtaen odottamaan, että sain kirjan loppuun.

Kuutoskirjan luki Vävy ensin ja joutui pihisemään pari päivää, kun ei voinut kenellekään mitään kommentoida. Olin lukujärjestyksessä viimeinen. Nyt olen kesän kuluessa kerrannut kaikki kuusi teosta, jotta minulla olisi pätevä perustelu saada ratkaiseva tarina ensimmäisenä. It's mine, all mine.

Olo on kuin pikkupenskalla jouluaattona. Kuumetta nostattaa Fenixin kilta, jonka ennakkokritiikkejä olen jo lukenut useita. Tod.näk. hiivin leffan pariin odottamatta Pahantapaisten SenioriKansalaisten elokuun kokousta. Kritiikeistä päätellen raina kestää toisenkin katsomisen.

Mitäkö veikkaan tarinassa lopulta käyvän? Koska maailmaan on jäätävä taikaa ja toivoa, en usko, että Harrylta henki viedään. Kaikki muu onkin sitten mahdollista.