Elokuvissa käyntini näyttää rajoittuvan siihen, että katsastan leffasarjojen tuoreimmat. Sarjoiksi kelpaavat vain  Star Wars, Bond ja Indiana Jones. Sarja se on tietysti Harry Potterkin, mutta kun kyse on kirjan kuvittamisesta, se kuuluu... hmmmm, eri sarjaan.

Star Warsista on edelleen katsomatta se Sith-juttu, kun sanoivat että se on shittiä. Uudesta Bondista tykkäsin kyllä leffana, mutta kaikki muut Bondit nähneenä en oikein osaa asennoitua siihen, ettei niitä uuden Bondin kanssa itse asiassa ole ollut olemassakaan. Kun noissa kahdessa leffasarjassa on siis negatiivinen reunamerkintä, olen tyytyväinen siihen, että Inkkari-Joonas on taatusti sitä ihtiään.

Kristallikallon valtakunnassa ötökät rajoittuvat yhteen skorpioniin, muutamaan muurahaiseen ja yhteen käärmeeseen... anteeksi, köyteen. Mutta koska Joonas on Joonas ja Spielberg on Spielberg, kaikenlaisia käytäviä kolutessa odottaa, että sieltä sun täältä hyökkäisi lisää skorpioneja ja käärmeitä ja muita hirvityksiä. Korkeita paikkoja pelkäävälle on muutama kohtaus, jotka on katsottava sormien välistä. Mutta muuten: ei yhtään kuollutta hetkeä, ei ainuttakaan suvantoa. Kunnon seikkailuleffan tapaan actionia, actionia ja vielä lisää actionia.

Leffareissusta jäi siis hyvä mieli. Ehkä kuusikymppiseen katsojaan vaikutti se, että kuuskymppiset ovat kunniassaan, tekevät, osaavat tehdä ja saavat tehdä kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Ja sekin, että kun 1950-luku on kuusikymppisellä muistissa, Joonas on tavallaan sijoitettu tuttuun aikakauteen. Hupaisaa oli myös havaita, ettei jenkkiklisee totisen naistoverin perushabituksesta ole Ninotchkan päivistä mihinkään muuttunut.

Kun yleensä suhtaudun varauksin jatko-osiin – varsinkin jos ne, toisin kuin tämä kallo, ovat tekemällä tehtyjä –  olen erityisen tyytyväinen siihen, että kymmenen vuoden hinkkaamisen jälkeen syntynyt leffa antaa Harrison Fordin Indiana Jonesille hyväksyttävän päätepisteen ja siistin sukupolven vaihdon. Life goes on, mutta ei siitä välttämättä tarvitse enää elokuvaa tehdä.