Nyt kun aivoa ei tarvitse rasittaa työasioilla eikä aikatauluilla, kestomuistista pulpahtelee Mårtenssonin Lassen Laiskotellen-laulun säkeitä ja assosiaatioita menneeseen.

Kun lapsenlapsi niskoitteli ruokansa kanssa, assosiaatio vei väistämättä päiviin, jolloin minun oli syötävä kaikki se, mitä lautaselleni otin. Eli kun kolmivuotiaan ahneudella haroin lautaselleni enemmän nakkeja kuin vatsa veti ja sääret kestivät, ne oli kaikki syötävä, vaikka mikään ei maistu niin kurjalta kuin kylmentynyt keitetty nakki. Urakkaan meni viisi tuntia.

Joskus ei tehty eroa sille, kuka oli tavaraa lautaselle lapannut. Äitini mielestä oli opittava syömään ihan kaikkea, jotta jos joutuu hienoille päivällisille, niin osaa syödä mitä eteen kannetaan. Maksalaatikkoa ja silakkalaatikkoakin. Olin jo reilusti teini-ikäinen ennen kuin tajusin huijauksen. Elämänkokemus on vain vahvistanut sen, ettei hienoilla päivällisillä tarjoilla sen enempää maksa- kuin silakkalaatikkoakaan.

* * *

Jotten saisi joutilaisuudestani stressiperäisiä vaivoja, pistäydyin apteekissa hankkimassa geeliä niskanpakotukseen ja yleiskuntoni näennäiseksi kohentamiseksi Möllerin kalanmaksaöljykapseleita (A:ta, D:tä ja Omega-kolmosta, nääs). 

En hetkeäkään usko, etteikö minun lapsuuteni päivinä olisi jo ollut osaamista ja mahdollisuuksia korvata karmeanmakuinen öljy kapseleilla. Se että ei korvattu, oli puhdasta huijausta ja säälimätön salaliitto lapsia vastaan.

Asiaa ei muuksi muuta edes se valkoinen vitamiinisuklaa, jota jossakin vaiheessa 1950-lukua oli saatavissa. Sitä kun lakattiin meille ostamasta, tilalle tuli kalanmaksaöljyäkin ällöttävämpi Mellisatin. Eikä siitäkään mitään hyötyä ollut, koskapa kersana olin tavan takaa milloin missäkin lenssussa. Niihin oli jopa henki mennä, ja tuhkarokonkin kanssa oli hilkulla.

* * *

Tai ehkä noista silakkalaatikko- ja kalanmaksaöljysalaliitoista sittenkin oli jotain hyötyä, jos ei seniiliyden kynnyksellä muuta rohtoa kaipaa kuin niskanpakotusvoidetta ja lisää kalanmaksaöljyä.