Koirastajan varmimpia tuntomerkkejä on loppumaton kyky+into juoruiluun muista koirastajista. En sano, etteivätkö puhdassydämiset koiraharrastajatkin siihen sortuisi, mutta sävy on useimmiten hivenen inhimillisempi.

Juoru verkottaa koirastajia paremmin kuin ns. rakkaus rotuun. Puolen tusinaa koirastajaa saattaa hyvinkin soitella, tekstiviestittää ja sähköpostittaa toisilleen sanomia useampaan kertaan päivässä – eikä kyse ole pelkästään naisista. Jos jostakin kennelistä otetaan haltuun 50 koiraa eläinsuojelullisista syistä, niin valtaosa koirastajista rotuun katsomatta tietää alta vuorokaudessa tikitaalan tarkkaan, kenestä on kyse. Jos jostakin menestyvästä koirasta löydetään perinnöllinen silmävaiva, niin hurtta on tuskin ehtinyt klinikalta pihalle, kun tieto on jo liikenteessä.

Viestinvälitys on juuri niin luotettavaa kuin juorut yleensä ovat. Kanssakoirastajan karvakuonoista tiedetään enemmän kuin omistaja tai kasvattaja itse. Kielteisiä ominaisuuksia.  Jos hyviä  puolia on,  ne unohtuvat tai niitä vähätellään tai kuitataan kohdistamalla polttopiste omistajan tai kasvattajan persoonaan.

Koiraharrastajat usein kuvittelevat, että saman rodun omistaminen yhdistää sukupuoleen, siviilisäätyyn, ammattiin ja varallisuuteen katsomatta.  Toki, mutta hengenheimolaisuudellakin on vivahteensa: koirastajien keskuudessa sitä kutsutaan klikkiytymiseksi. Klikkiytyminen puolestaan ohjaa rodun jalostusta usein enemmän kuin perintötekijät ja asiallinen dokumentaatio.