Päivän struktuuriin kuului käynti työvoimatoimistossa. Piti laatia työllistymisohjelma, koska pykälät niin vaativat, vaikka pöydän kummallakin puolella oli sama fiilis: turhaa puuhaa. Kun on ennen 1950 syntynyt ja hommassaan spesialisoitunut erittäin kapealle alueelle, niin ei kai kukaan tosissaan usko, että joku vakituista duunia tarjoaisi – enempää kuin määräaikaisia tai ajattomia pätkiä, joista on tässä elämänvaiheessa enemmän haittaa kuin iloa.

Siinä turistessa kävi ilmi, että vaikka työttömyys vähenee, työvoimatoimistoissa riittää kiirettä nimenomaan pätkätyöläisten takia. Kun työvoimatoimistolla ei enää ole kymmentä työllisyysvaroin työllistettyä lisäihmistä, niin resurssit ovat vähissä suhteessa palvelujen kysyntään. Ei mee hyvin niilläkään.

Sanovat että hirressäkin on helpompaa jos ei ole yksin. Niinpä oman kapea-alaisuuteni kynsissä lohdutti aika lailla kertomus sadasta poispotkitusta spesialistiukosta, joiden firma ainoana näillä seuduin väsää puhelinverkkoja. Potkitut olivat tietenkin niitä iäkkäämpiä, joilla ei henki ja fysiikka enää riitä tekemään verkotushommia esimerkiksi kypärä päässä raksalla.

Visiitti ei kohentanut mielialaa mutta ei sitä kyllä latistanutkaan. Seuraava käynti on vasta huhtikuussa, joten omaehtoista työnhakua varten on kosolti aikaa. Aktiivisuudesta en sitten tiedä.