Paikka: Ylivieskan rautatieaseman odotussali.
Aika: klo 08.25.
Yleiskuva: Se hetki vuorokaudesta, kun ei ole vielä aivan valoisaa eikä enää umpipimeääkään. Melkein norjalainen grålyse, muttei ihan. Ulkona pakkasta 17 astetta. Junan on juuri ilmoitettu olevan 20 minuuttia myöhässä. Salissa on parikymmentä matkaajaa, jotka nenät punaisina ovat juuri palanneet sisään.

Kukaan ei sano sanaakaan. Ei edes kuiskaten. Ainoa ääni on sanomalehden rapina. Mielessäni käy anarkistinen ajatus nousta ylös, kiittää siitä, että paikalla ollaan näin runsaslukuisesti, ja ehdottaa yhteislauluksi Yli kasteisten vuorten me kuljemme.

Miksiköhän jätän sen tekemättä?


Kymmenkunta vuotta sitten luonani vieraili kuuden viikon verran jenkkiystävätär, jota sitten kuljeteltiin hieman ympäri maata. Jo ensimmäisellä automatkalla rouva kiteytti suomalaisen asumiskulttuurin:

"Suomalaiset asuvat keltaisissa taloissa, joiden ulkorakennukset ovat punaisia. Jos talo on sininen, se on Muumi-talo."

Kiteytys pitää edelleen paikkansa. Muotiin ovat kuitenkin tulossa tyylikkään siniharmaat omakotitalot, ja keltaisissakin on eroja. Jälkikasvuni mukaan kartanonkeltaisissa asuu suomalaisia, ja vaaleammankeltaisissa suomenruotsalaisia.


Jenkkirouva, silloin jo reippaasti päälle neljänkymmenen, ei koskaan eläessään ollut matkaillut junalla. Ei siis edes kotimaassaan. Vähäisesti myös busseilla, joten suomalainen joukkoliikenne teki häneen syvän vaikutuksen. Express-bussi oli luksusta, kymmenen vuoden takainen VR-kalusto todellinen elämys ja tienvarsihuoltamon baarin karjalanpiirakka kulinaarinen huipentuma. Nykyiset kaksikerroksiset junat allergiaosastoineen, leikkivaunuineen, business-tiloineen, vammaisvessoineen, nettiyhteyksineen sun muineen löisivät hänet todellisella ällikällä, kun minäkin olen kehityksestä sangen imponeerattu.

Minun lapsuudessani vaunut olivat puusta, ja vaunusta toiseen mentiin pelottavan avosillan yli. Veturit kävivät höyryllä, Tampereeelta Helsinkiin kolkuteltiin tuntitolkulla ja sieraimet olivat nokea täynnä, kun perille päästiin. Ainoa mikä silloin oli taatusti paremmin oli ravintolavaunu ja sen tarjoomukset. Nykyisiin junabistroihin pätee motto "reissussa kelpaa kurjempikin ruoka".

Tosin tänään nauttimani leikkeleaamiainen oli sangen kelvollinen, kun sen sai nauttia ns. ravintolavaunussa eikä Pohjanmaan pikajunan äijäilyosastossa eli kaljabaarissa.


Kaiken kehityksen keskellä olen iloinen siitä, että vanhoja rautatieasemia ei jyrätä maan tasalle vaan kunnostetaan kaikella niille kuuluvalla hartaudella. Rakennustyyleistä ja -kulttuureista en mitään ymmärrä, joten arvostan yhtälailla puuta (Kauhava) ja tiiltä (Hämeenlinna).


Lapsuuteni lukemattomilla mummolareissuilla Tampereelta Helsinkiin ja takaisin jokaisella asemalla oli jokin erikoispiirre, josta ne tunnistin, ja muutamat maisemat oli aina nähtävä. Toijalasta oli aina bongattava kummallinen korkea pömpeli, jonka merkitystä en vieläkään tiedä, ja Hämeenlinnassa oli saatava vilaus ainakin Aulangosta. Hämeen linnalla ei ollut niin väliä – sehän oli vankilana, eikä sellaisessa ollut samaa hohtoa kuin prinsessalinnoissa.


Jokin junissa on aina viehättänyt minua. Jopa se leikkijuna, jonka vanhempani toivat Ruotsista 1951 – kun olin oppinut sanomaan "junaradan" sen sijaan, että sekoilin "raran" ja "dadan" välillä. Juna oli vieterivetoinen ja ajoi ympäri ovaalia rataa. Kaikki kirkonkylän kersat kävivät sitä ihmettelemässä – sekin pikkupoika, joka ei osannut sanoa J:tä sanan alussa ja ihasteli, jotta "herra Rumala, on sulla likka hiano runa!".