Jos ei ole lukenut kaikkia seitsemää kirjaa tai nähnyt kaikkia edellisiä Potter-seikkailuja, Kuoleman varjelusten jälkimmäinen osa on kuin Die Hard XV: Voihan Voldemort. Rytisee ja paukkuu, käärme on inha ja velhoarmeijalla on varmaankin iso urakka taikasauvoineen korjata jäljet. Pääasia nyt kuitenkin on – eikä  varmaankaan enää mikään salaisuus – että Voldemort menee kirjaimellisesti tuhannen päreiksi.

Menin katsomaan leffaa ennemminkin saadakseni urakan päättymään enkä niinkään odottaen elämää suurempaa katsomiskokemusta. Oma merkityksensä oli silläkin, että teatterissa oli takuusti viileämpää kuin kotisohvalla. Sain kirjan loppuosalle kuvituksen, enkä itse asiassa enempää odottanutkaan.

Inhoan tarinoita, joissa ei vastata ihan kaikkiin kysymyksiin. Niin kuin esimerkiksi siihen, että millä sankarit ansaitsivat elantonsa ja ruokkivat jälkikasvunsa. Tietyssä mielessä voin ymmärtää, että kirjailija on halunnut lukijakuntansa käyttävän mielikuvitustaan ja keksivän vastauksia omasta päästään, mutta mitähän mieltä J.K. Rowling olisi minun kaavailemistani tulevaisuuskuvista:

- Harry on koti-isä, koskapa peri vanhemmiltaan kolikon poikineen. Ginny-vaimo kuvittaa lastenkirjoja ja kasvattaa daalioita.
- Hermione jästinä on juppijohtaja Cityssä ja saa alaisensa hermoromahduksen partaalle päivittäin.
- Ron perusti isänsä kansa mekaanisen työpajan, jossa jästien vimpaimia tutkiessa ja testatessa tapahtuu kaikenlaista pöljää.

Tai ehkä asiat selviävät edes jotenkin pottermore.comissa, mutta sitäkin pitää odottaa lokakuulle.