Melko tasan vuosi sitten epäilin, että kaikenkarvaiset testaukset ja tutkimukset eivät Narunjatkeelle riitä, vaan ainakin putkitutkinto pitää hoitaa. Siis se yliopistollinen tutkintokaan ei sille piisaa.

Vaikka me aikaa sitten Maijan kanssa toisillemme luvattiin, että torvikoiriksi ei ruveta, niin tötterö ei ole meidän olohuoneesta mihinkään kadonnut. Sieltä on pitänyt kauriin varpaita säännöllisesti hakea, jotta voisi periä palkkioita.  

Kuukausi sitten Narunjatke reissautti minua ja Mutsia harjoittelemaan metsässä toilailua. Tötterö tuli sielläkin vastaan. Ja sorkkaa ja kaninraatoa. Siihenhän se sitten johti, että viikko sitten minua vietiin ihan kokeeseen. Että ehdittäisiin ennen lumien tuloa.

Se koe jäi minuuteista kiinni, kun kaksijalkaiset ovat keksineet, ettei putkessa saa kanille lirutella liturgiaa, vaan vainaa pitää heti oitis kohtsillään raahata putkesta pois. Perjantaina sitten harjoiteltiin vain sitä raahaamista, ja tänään vietettiin isänpäivää uuden kokeen merkeissä.

Aika haipakkaa menin. Kuudessa minuutissa olin jäljestänyt varttikilsan, tunkeutunut viiden metrin tötteröön ja raahannut kanivainaan tantereelle. Pienoismäyräkoirien käyttötaipumuskoe eli PIKA suoritettu hyväksytysti = PIKA1. Palkkiota tuli runsain mitoin: minulle kinkkua ja Narunjatkeelle taas jonkin tittelin anomuslanketin täyttö. Minä en tiedä, mitä C.I.B tarkoittaa, mutta jotain hienoa sen täytyy olla, kun kerran Narunjatke on niin rinta rottingilla.

Nyt Narunjatke meni vetämään päikkäreitä. Menen mukaan.

Yst.terv.
(S)epeli, torvikoira