Joko olen huono ihminen tai kauhea tosikko, mutta juhannus – sen
enempää kuin vappu tai uusivuosikaan – ei synnytä minussa mitään hinkua
juhlia. Ei ole kännäämisen tarvetta kännäämisen itsensä vuoksi tai
siksi, että juhla ahdistaisi niin paljon, että sen alla ja aikana
pitäisi olla tajuttomassa tilassa.
Toisin kuin vappuna ja uutenavuotena, juhannuksena ei tarvitse laittaa
ovea takalukkoon ja sulkea sälekaihtimia. Kaikki kynnellekykenevät ovat
menneet jonnekin maalle puskiin juhlimaan, joten heitä ei tarvitse
katsella. Mistä kaikki lasinsirpaleet silti tulevat, on täydellinen
mysteeri, jollaisia kai juhannuksena kuitenkin pitää olla.
Varsinaisia sitä juhannusta en unohda
-muistoja minulla ei taida olla ainuttakaan. Vain muistin sirpaleita.
Yksi on Tukholmasta, jossa bussireissulla Pariisista vietimme tunteja
laivan lähtöä odotellen. Kaupunki oli kuollut ja niin kiinni, että
kolean sään lämmikkeeksi löytyi tasan yksi konditoria.
Samanlainen sirpale löytyy Vantaan Vaaralasta, johon päädyimme
etsiessämme jotakin auki olevaa ruokapaikkaa. Maahanmuuttajan
ylläpitämä pizzeria, jonka spagetti oli hyvää ja jonka ämyreissä
kailotti Den glider in. Juhannuksen vuosi lienee siitä pääteltävissä.
Tietoisesti olen etsinyt juhannusta vain kerran, vuosi sen jälkeen, kun
12-vuotiaalle oli näytetty Japanin ja Kiinan ihmeet. Havahduin
tosiasiaan, ettei Jälkikasvu ollut koskaan nähnyt juhannuskokkoa.
Sellainen etsittiin Nilsiästä viikon mökkilomalla, josta mieleen
muistuvat soutu ukkosta pakoon ja silloisten mäyräkoirien hölmistys,
kun ne havaitsivat, että se vihreä, johon ne veneestä hyppäsivät
ei ollutkaan maata vaan vettä.
Okei, on minulla yksi puskiin naimaan
-juhannusmuisto. Yksi pienempi mäyräkoira ja yksi hiukkasen isompi
tahtoivat laittaa vauvat alulle ulkona, männyn katveessa muurahaisten
purtavina. Yhdeksän viikkoa myöhemmin syntyi yksi ainut pentu,
peräkammaripoika Moppe, hellä ja hassu ja kohta 10-vuotias.
perjantai, 22. kesäkuu 2007
Kommentit