Joko olen huono ihminen tai kauhea tosikko, mutta juhannus – sen enempää kuin vappu tai uusivuosikaan – ei synnytä minussa mitään hinkua juhlia. Ei ole kännäämisen tarvetta kännäämisen itsensä vuoksi tai siksi, että juhla ahdistaisi niin paljon, että sen alla ja aikana pitäisi olla tajuttomassa tilassa.

Toisin kuin vappuna ja uutenavuotena, juhannuksena ei tarvitse laittaa ovea takalukkoon ja sulkea sälekaihtimia. Kaikki kynnellekykenevät ovat menneet jonnekin maalle puskiin juhlimaan, joten heitä ei tarvitse katsella. Mistä kaikki lasinsirpaleet silti tulevat, on täydellinen mysteeri, jollaisia kai juhannuksena kuitenkin pitää olla.

Varsinaisia sitä juhannusta en unohda -muistoja minulla ei taida olla ainuttakaan. Vain muistin sirpaleita. Yksi on Tukholmasta, jossa bussireissulla Pariisista vietimme tunteja laivan lähtöä odotellen. Kaupunki oli kuollut ja niin kiinni, että kolean sään lämmikkeeksi löytyi tasan yksi konditoria.

Samanlainen sirpale löytyy Vantaan Vaaralasta, johon päädyimme etsiessämme jotakin auki olevaa ruokapaikkaa. Maahanmuuttajan ylläpitämä pizzeria, jonka spagetti oli hyvää ja jonka ämyreissä kailotti Den glider in. Juhannuksen vuosi lienee siitä pääteltävissä.

Tietoisesti olen etsinyt juhannusta vain kerran, vuosi sen jälkeen, kun 12-vuotiaalle oli näytetty Japanin ja Kiinan ihmeet. Havahduin tosiasiaan, ettei Jälkikasvu ollut koskaan nähnyt juhannuskokkoa. Sellainen etsittiin Nilsiästä viikon mökkilomalla, josta mieleen muistuvat soutu ukkosta pakoon ja silloisten mäyräkoirien hölmistys, kun ne  havaitsivat, että se vihreä, johon ne veneestä hyppäsivät ei ollutkaan maata vaan vettä.

Okei, on minulla yksi puskiin naimaan -juhannusmuisto. Yksi pienempi mäyräkoira ja yksi hiukkasen isompi tahtoivat laittaa vauvat alulle ulkona, männyn katveessa muurahaisten purtavina.  Yhdeksän viikkoa myöhemmin syntyi yksi ainut pentu, peräkammaripoika Moppe, hellä ja hassu ja kohta 10-vuotias.