Helsinkiläiset polkupyöräilijät ovat mm. Baanan vihkimisen yhteydessä saaneet nostettua esiin pyöräreittien tarvetta. Polemiikissa ei sinänsä mitään vikaa, mutta sen painopiste on pääkaupungin keskustassa.

Helsingin lähiöissä eletään sen sijaan villiälänttä, koska muutama perusperiaate on pyöräilijöiltä unohtunut:
1. Jalkakäytävä on tieliikennelain mukaan jalankulkijoille tarkoitettu, ajoradasta rakenteellisesti erotettu tai erillinen tien osa tai erillinen tie. Pääsääntö on, että ajoradasta reunakivellä erotettu kulkutie on jalkakäytävä, ellei sillä ole liikennemerkein sallittu pyörällä ajo.
2. Jalkakäytävillä saavat pyöräillä vain alle 12-vuotiaat ja hekin vain, jos siitä ei aiheudu jalankululle kohtuutonta haittaa.

Jalkakäytävillä pyöräileminen on todennäköisesti jokaisen helsinkiläislähiön ongelma, mutta käytettäköön esimerkkinä Itäkeskuksen kupeessa olevaa Myllypuroa ja yhtä sen väylistä.



Kartta on kaapattu Reittioppaan pyöräilyreittiosiosta, ja sen Yläkiventielle piirtämä sininen viiva ilmaisee, että kyseessä on katu. Tarkoittaa, että sen jalkakäytävät on reunakivellä erotettu ajoradasta, eikä niille ole liikennemerkein sallittu pyöräilyä. Tämän vahvistaa myös alueen liikenneinsinööri.

Jalkakäytävien leveydestä kertokoon tämä rollaattorireippailijoiden kuva.



Nämä kulkijat - ja monet muutkin - ihmettelevät, onko heidän jalkakäytävällä todellakin väistettävä pyöräilijöitä, joista useimmat ovat lisäksi epäkohteliaita ja väittävät ylimielisesti, että kaikki jalkakäytävät ovat automaattisesti myös pyöräteitä. Tai että tämä nimenomainen katuosuus on muka erikseen merkitty kevyenliikenteen väyläksi. Toki kadun päästä, parikymmentä metriä siitä oikealle löytyy yhdistettyä jalkakäytävää ja pyörätietä osoittava liikennemerkki, mutta se viittaa Myllypurontien kevyenliikenteen väylään, ei Yläkiventielle.

Kaikkein agressiivisimmat jalkakäytävällä polkijat lienevät agressiivisia siksi, että he itse asiassa tietävät olevansa väärässä paikassa, loukkaavansa jalankulkijoiden oikeuksia ja vaarantavansa heidän turvallisuutensa. Nöyrät anteeksipyynnöt, poistuminen ajoradalle tai ryhtyminen pyörän taluttajaksi onnistuvat vain aniharvoilta. Selkeiden liikennemerkkien puuttuessa jalankulkijan on vaikea puolustaa oikeuksiaan.

Kadulle, joka on jokseenkin pitkä ja kiemurtelevainen tarvittaisiin välttämättä katuun maalattuja, jalkakäytävää osoittavia merkkejä. Sellaisten saaminen on kuitenkin toistaiseksi kilpistynyt talonrakennukseen ja sen kunnallistekniikan kaivuuseen kadun itäisimmässä päässä. Paikalle on kuitenkin varsin sujuvasti saatu betoniklimppiin upotettu suojatien merkki:



Minun on vaikea ymmärtää, miksi vastaaviin klimppeihin ei voitaisi upottaa jalkakäytävän merkkejä Myllypurontien risteykseen. Rakennustöitä ei lisäksi tehdä kadun muilla osuuksilla, ja maalipurkkimiestä kaivattaisiin kipeästi hommiin  jokaisen kiinteistön ulosajoväylille.

Talonrakennustöiden vuoksi Yläkiventien itäpäässä jalkakäytävä on tarjolla vain kadun eteläreunalla, jonne myös on sallittu autojen paikoitus. Katu on pakko ylittää ilman suojatietä ja autojen välistä puikkelehtien. Iltojen pimetessä se on sangen riskialtista, koska jalkakäytävällä pyöräillään vauhdikkaasti ja ilman valoja. Kadunylittäjä ei kykene näkemään tulevaa pyöräilijää eikä myöskään näy polkijalle. Läheltä piti -tilanteita on liki viikoittain, ja niiden selvittelyssä syyllistetään useimmiten jalankulkijaa kirosanoin ja nimittelyin höystettynä.

Kun uudisrakennukset valmistuvat, niiden välistä kulkee uusi katu ajoväyläksi uuteen ostoskeskukseen. Autoliikenne siis lisääntyy, minkä seurauksena autoja kavahtavat pyöräilijät etsiytyvät vieläkin useammin Yläkiventien jalkakäytäville.