Yksi isäni lentävistä lauseista oli "tässä perheessä ei kukaan osaa matematiikkaa". Hän käytti sitä silloin, kun kakarana jännitin oppikouluun pyrkimisessä niin tärkeää laskennon koetta. Silloin, kun oppikoulussa puhuttiin aritmetiikasta ja silloin, kun algebran aat, beet ja äksät tulivat sotkemaan selviä numeroita.

Ja etenkin silloin, kun syntymälaiskan logiikalla valitsin lukiossa pitkän matematiikan tietäen, että se on ylioppilaskirjoituksissa sitten pakollinen. Mitä tahansa, ettei tarvitsisi lukea reaaliaineita niin kamalan tarkkaan eikä tarvitsisi opiskella sen enempää latinaa kuin psykologiaakaan.

Lukion ensimmäisen luokan matematiikan ehdot isä kuittasi lentävällä lauseellaan, mutta uskoi siitä huolimatta tenavansa testilahjakkuuteen sitten ylioppilaskirjoituksissa. Tai ainakin siihen, että äidinkielen laudatur korvaisi matematiikan improbaturin.

Isä tiesi mistä puhui. Äitini oli haka matematiikassa, mutta suurpiirteinen laskutoimituksissa. Hänen ylioppilasmatikkansa oli lähtenyt iinä mutta tullut armollisena aana, koska oikeasta ratkaisusta huolimatta kirjatut väärät vastaukset johtuivat vain siitä, että äidin mielestä 2+3=6. Isä ymmärsi matikasta vain vähän, mutta hänen luokkansa superlaskija kävi kirjaamassa ylioppilaskirjoitusten oikeat vastaukset koulun vessan rikkinäisen tapetin taakse. Tarpeensa tekijöitä vartioinut vahtimestari oli puolestaan lahjottu varoittamaan muista haukansilmistä sanomalehden rapistelulla, joten isä saattoi turvallisesti käydä tarkistamassa, että kolme laskua oli oikein, ja meni sitten kotiin.

Koska perheessä ei siis osata laskea, siihen on naitu numero-osaajia kuten arkkitehtejä ja yliopistolla matematiikkaa lukeneita parissakin sukupolvessa. Kolmen vuoden ajan joka maanantai lankomieheni opetti minulle molttipäälle matematiikan tarpeellisuuksia. Havaittuaan kykenemättömyyteni hahmottaa paperille kuvattuja kolmiulotteisia kappaleita hän näki vaivaa sellaisten rakentamiseksi, jotta saisin edes käsityksen siitä, mitä tehtävissä kysytään.

Opin seurauksena askartelin useampana vuonna ihan kohtuullisen näköisiä himmeleitä olkipilleistä.

Ylioppilaskirjoitusten lähestyessä luokkani matikan maisteri ennusti, että ns. kirjan tehtävänä pitäisi johtaa pallon segmentin tilavuus, ja kehotti sitten derivoimaan, "kun se menee sillä tavalla niin näppärästi". Lankomiehen veikkaus oli sin x/x:n ääriarvon johtaminen, "kun trendi tuntuu olevan sellainen". Tämän veikkauksen perusteluineen esitin maisterille viisi minuuttia ennen kirjoitusten alkua – ja tiesin lankomiehen osuneen oikeaan, kun maisteri koekuoren avattuaan marssitti ensimmäisen tehtäväpaperin juuri minulle aivan toiselle puolelle juhlasalia. Käski osata myös.

Osasin silloin juuri sen hetken. En tänä päivänäkään ymmärrä, mihin mokomaa lauseketta mahtaisin tarvita.

Minulla on edelleen tallessa muutama oppikirja. Väisälän Algebra ja Geometria kuuluvat niihin ja olivat hyödyksi myös Jälkikasvulle silloin, kun hän kävi koulussa vaan ei koulua. Jälkijälkikasvu sen sijaan pärjännee ilman – vesseli osasi ynnätä ja jakaa sangen sujuvasti jo paljon ennen kuin oppi lukemaan.