Olin nyt niissä näytelmissä. Selvisi, miksi olen täällä kotona pöydällä seisoskellut, peilin edessä patsastellut ja ohut ketju kaulassa tallustellut. Ihan hyvä, että tuli opiskeltua kunnolla, niin hommat meni ihan luonnostaan. Takajalatkin.

Muita koiria oli ainaskin miljoona – suurin osa niitä onnettomia, jotka eivät ole onnistuneet syntymään mäyräkoiriksi. Näytelmäestradin ulkopuolella ajattelin haukkua kaikki lyttyyn, mutta äänenavauksen jälkeen totesin, etten niitä kaikkia ehdi komentaa. Annoin olla.

Pussattavia oli myös paljon. Otin sen asenteen, että jos mulle lässytetään, niin pussaan. Maxinopeudella ja tarmokkaasti. Yritin ottaa myös sen asenteen, että joka likkamäykyn astun, mutta kun en olisi ehtinyt niitä kaikkia niin herkesin alkuunsa.

Mäyräkoiraimitaatio onnistui hyvin. Tuomariksi nimitelty koiranräplääjä totesi, että on silmät ja korvat päässä, lantio ja häntä ovat hianosti siellä toisessa päässä. Olen tasapainoisesti kulmautunut (mitähän ihmettä sekin tarkoittaa) ja kannan itseni liikkeessä hyvin (emmä mitään itteäni kanna, kantaminen on Narunjatkeen hommia).

Niin ja sit mulla on miellyttävä luonne.  Ihan niin kuin olisi uutinen.

Kaikesta tästä annettiin violetin värinen pieni lätty, jossa oli pienet liperit,  ja hammaskivetyspurupätkiä. Sitten mun piti skabata ikälopun likan kanssa (kuukauden vanhempi) joka oli vuoren kokoinen (neljänneksen isompi) ja siitä mä sain ison vihreävalkoisen lätyn pitkin liperein, pytyn, josta ei voi syödä, ja pussillisen juniorisafkaa.

Ja sit me otettiin sen vuorenkokoisen ikälopun likan kanssa pienet painit ennen kuin Narunjatke ymmärsi, että voisi lähteä kotiinkin. Himassa sain kunnon annoksen ruokaa ja pitkät torkut Narunjatkeen vatsan päällä. Se oli ihan uupunut (Narunjatke, ei vatsa).

Ihan kivat bileet. Voin mennä toistekin.

yst.terv.
(S)epeli, showäijä