Periaatteessa en pidä koiranäyttelyistä. Vika on omani – väsytän itseni uuvuksiin, kun en malta istua aloillani, seison monta tuntia ja vielä kuivin suin, kun pelkään, että kahvi, voileipä tai muu syöminen tai juominen saa vatsani sekaisin juuri ennen kehään menoa.

Sen verran olen vuosien varrella fiksuuntunut, etten enää roudaa paikalle koko laumaa ja vielä paria kasvattiakin omieni lisäksi, vaan keskityn yhteen, korkeintaan kahteen vesseliin kerrallaan. Muuten tulee liikaa stressiä kehäänmenon vahtimisessa, apuhandlereiden hankkimisessa ja muussa joutavassa.

Olen myös oppinut asettamaan tavoitteet minimiin. Homma on kotona, jos koiraa ei haukuta arvostelussa pataluhaksi, annetaan jokin kunniallisen värinen nauha, eikä kehänlaita tunne myötähäpeää koiran esittämisestä. Kaikki tuon yli on plussaa.

Totta kai tykkäisin aina voittaa, mutta kun tuomarit eivät ole yksimielisiä eikä koirakaan aina samanlainen kaikissa näyttelyissä, niin arvostan nykyisin enemmän muita asioita kuin ruusukkeita ja pokaaleja – vaikka ne hetken mielihyvää tuottaisivatkin kuten tänään.

Minusta on kiva mennä kehään sellaisen koiran kanssa, joka tietää, mitä se on tekemässä.  Toisille vesseleille asennetta joutuu joskus opettamaan pitkään ja hartaasti ja siltikin ne pyytävät anteeksi olemassaoloaan, toiset taas ovat täydellisiä luonnonlahjakkuksia ja kehänkiertämisessä ammattilaisia liki ensimmäisestä esiintymisestään lähtien.

Mahti-Elli on Ammattilainen.  Isolla A:lla. Pitkäänkin odotukseen se suhtautuu rauhallisesti, ei yritäkään riekkua lähistön koirille eikä pakoile ketään. Sen voi lykätä kenen tahansa syliin siksi hetkeksi kun on ihan pakko kuitenkin siellä vessassa käydä hermoilemassa. Ohikulkijoiden ihasteluihin ja lässyttelyihin se suhtautuu suvaitsevalla itsetietoisuudella tekemättä asiasta kuitenkaan numeroa.

Elliä ei tarvitse herkuilla houkutella, ja hiljaiseen kehumishöpinään kehää kiertäessä se suhtautuu hieman ylenkatsoen: "Kyllä minä tämän osaan, ole hiljaa." Se ei kummastele pöydälle nostamista eikä tuomaria, joka lerputtaa huulia ja laskee ne ihan takimmaisetkin hampaat suuta revitellen. Elliä ei tarvitse hirttää hihnaan vaan se esiintyy löysällä narulla pää pystyssä tempomatta ja vastustelematta. Ja kaiken tuon se tekee luonnostaan ilman harjoitusta. Okei, se liikkuu paremmin kuin seisoo, mutta jos asiaa ryhtyisi toden teolla opettamaan, luontaisesta esiintymisestä saattaisi kadota jotakin oleellista.

Elli nimittäin on myös Narsisti. Isolla N:llä. Se on erittäin tietoinen omasta viehättävyydestään ja yhdistää siihen myös kilpailuviettisyyttä. Minulla on kerran aiemminkin ollut kehien kiertäjänä samanlainen Narsisti, joka olemuksellaan ja katseellaan ilmoitti kilpakumppaneilleen, että "minä muuten olen parempi kuin kaikki te muut". Elli tekee saman mutta ei uroksen uholla vaan feminiinisellä *ittumaisuudella.

Elli on nähkääs myös Narttu. Isolla N:llä. Sanan kaikissa merkityksissä.