Vaikka en turhasta holhouksesta tykkääkään, niin ajatus ryhtyä suitsemaan tv-kanavien mukamuka-tietokilpailuja on tervetullut. Saisivatpa samaan syssyyn tapettua vielä mobiilipelit ja turhanpäiväiset chatit, joita kanavat kehtaavat kutsua tv-ohjelmiksi.

Onhan interaktiivisuus hienoa, mutta rajansa kaikella – etenkin, jos rahastuksen syy on silkka ahneus.

Okei, olen ikäni inhonnut (radio-)ohjelmia. joihin ihmiset saavat soittaa vain saadakseen kuulla oman äänensä. Inhosin myös Sävellahjaa, koska en voinut ymmärtää, miksi mummon pitää lähettää vaarille onnittelut radion kautta eikä luontevasti keittiönpöydän yli aamukahvin aikaan.

Homman älyttömyys kiteytyi 1980-luvun puolivälissä, kun Yöradio oli aloittelemassa ja juhannusyötä studiossa isännöivät Hannu Taanila ja Seija  Wallius.  Joskus aamuneljän aikaan studioon tuli puhelu pikku pöllyssä olevalta naisihmiseltä, joka halusi lähettää miehelleen  terveisiä. Alakerrasta  yläkertaan. Oli vähän rähinöity ja mykkäkoulu oli päällä.

Ei suomalaisten viestintäkyky siitä kohene, että radio- ja tv-kanavilla tarjotaan tämän sortin vuorovaikutusta. Ääliömäisyyden huipentuma on istuttaa tv-studioon änkyttäviä nuoria lukemaan ääneen näitä toinen toistaan typerämpiä chattiviestejä.

"Ei mun luannollani", sano Hinkan poika kun sika paskaa söi.