Isoäitini oli mestaripaheksuja.

Mummun ei tarvinnut sanoa muuta kuin "Iso ihminen....", niin nuo kolme pistettä roikkuivat ilmassa kuin giljotiinin terä. Äänensävy ja painotus ilmaisivat syvän halveksunnan siitä, että Luojan suomista älynlahjoista ja kalliin koulutuksen antamista eväistä huolimatta paheksunnan kohde oli tullut tehneeksi tai sanoneeksi jotakin todella tyhmää.

Ilmaus äänenpainoineen kaikkineen on tullut useasti mieleen ajatusleikissä "aion hankkia halvalla mäyräkoiran metsällä toimivista vanhemmista, jotta sillä on kunnollinen mäyräkoiramainen luonne, ja tehdä siitä dokumentoidusti toimivan metsästyskoiran".

Katsotaanpa raamit: olen kuusikymppinen, helsinkiläislähiön asukki, ei autoa, ei ajokorttia. Ei metsästystutkintoa, ei hyväksyttyä ampumakoetta. Vaikka olisi tutkinnot, aseet ja ammukset, niin en ole metsästysseuran jäsen, enkä sellaiseksi hevin pääsisikään, kun en omista metsästysmaita.

Ajometsästys ja jo sellaisen harjoitteleminenkin olisi peruskehyksien vuoksi heti kättelyssä poissuljettu. Jälkipalveluskani-Maijan viimekesäistä junailua muistaen jäljestämisharjoituksetkaan eivät onnistuisi ihan helposti, jotta koirasta olisi virkakoiraksi silloin (iivantiirassa, kaatosateessa, kukonlaulun aikaan), kun tarvitaan haavoittuneen hirvieläimen paikantajaa. Liekö jäljestäminen edes puhdaspiirteistä metsästystäkään.

Jäisi vain luolametsästys. Vaikka cityketut luuhailevatkin talon nurkilla, en niiden kotiluolien paikkoja tunne, joten hommaan pitäisi harjoitella keinoluolilla. Eivät ole HKL:n matkakortin eikä edes seutulipun päässä nekään mahdollisuudet, joten pennun mahdollinen halpa hankintahinta sulisi sangen äkkiä taksimatkoihin.

Toimivista metsästysvanhemmista hankittu pentu saattaisi luonteeltaan olla pääkaupunkilaisen ääliövyöhykkeen asukiksi sopiva. Olisi sen verran kaalissa kovuutta, ettei pelästyisi puistoon hylättyjä sateenvarjorattaita eikä iltahämärissä liikuskelevia täysverhottuja uussuomalaisia. Mutta siihen metsästysvanhempien suomien geenien käyttö sitten käytännössä kyllä tyssäisikin eli hukkaan menisivät hyvät humalat. Miksi siis kukaan täysissä järjissään oleva metsästysmäyräkoirien kasvattaja suostuisi myymään minunlaiselleni haihattelijalle hyvää pentua? Jos suostuisi, niin kumpi meistä ansaitsisi mummon paheksunnan?