Olen pitkin mennyttä viikkoa yrittänyt henkisesti valmentautua kohtaamaan syyskuun 11. päivän katastrofin 5-vuotismuistelun.  Treenaukseen on kuulunut kaikenlaisten tv-dokumenttien välttely, kategorinen kieltäytyminen katsoa elokuva United 93 ja kanavanvaihto jopa suosikkisarjoja seuratessa, jos amerikkalainen tunteellinen isänmaallisuus alkaa työntää 9/11-kyyneltä milloin minnekin.

Ymmärtäkää oikein: 9/11 oli traagista ja kaikki sympatiani uhrien omaisille. Mutta olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että tuskin on jenkkien Vietnam-traumojen purkamisesta päästy, kun puolen maailman on nieltävä tätä WTC-turhautumaa seuraavat kolme, neljä vuosikymmentä.

Huomenna en seuraa ensimmäistäkään television ja radion uutislähetystä.