Koirastajien yksi helmasynti on on perspektiivien puute. Niin ajallisten kuin ajatuksellistenkin. Ja kun päähän on saatu vaikka kuinkakin holtiton ajatus, niin pakkomielteenä se korvien välissä istuu, yhtä tiukassa kuin karhun pihkatappi.

Esimerkki valaiskoon:

Minulle tuli ensimmäinen kääpiömäyräkoira 1977. Se sai samankokoisen kaverin 1980. Silloin elettiin tyynesti aikaa, jolloin kääpiömäyräkoira oli selvästi seurakoira eikä kukaan pienessä mielessäänkään asettanut sille metsästysvaatimuksia. Mäyräkoirille tyypillisiin luolakokeisin pikkumäykyt eivät edes päässeet eivätkä pääse edelleenkään.

Mutta 1986 rotujärjestö päätti, että kääpiömäyräkoira ei voi enää saada ulkomuotoon perustuvaa muotovalion titteliä ilman metsästyskokeesta hankittua tulosta. Metsästyskokeeksi määriteltiin mäyräkoirien ajokoe tai metsästyskoirien jäljestämiskoe. Kennelliitto siunasi hullutuksen kesäkuussa 1987 ja sääntö tuli voimaan 1.1. 1988. Kaikenkaltainen rutina kuitattiin silloin ja kuitataan edelleenkin sanomalla, että "sinulla on kuule ihan väärä rotu, hanki fifi".

Ei kukaan moittinut minua rotuvalinnasta 1977 eikä 1980. Molemmat kääpiöt ehtivät olla minulle "väärä rotu" vielä pari vuotta sen jälkeen, kun minusta oli tehty sääntömuutoksella huono mäyräkoiranomistaja.

Jees, jees, olen minä jäljestämistä harrastanut 6–7 kääpiömäyräkoiran kanssa. Järjetöntä puuhaa rodulle, joka satakunta vuotta sitten kehitettiin rinnanympärykseltään alta 35-senttiseksi super-erikois-ahtautujaksi kohtaamaan pienissä koloissa kaneja tai rottia tai mitä pikkuhirviöitä noissa ahdingoissa mahtaakaan piileskellä.

Nyt Helsingissä ja sen kasvitieteellisessä puutarhassa on paha villikaniongelma, jolle pitäisi äkkiä tehdä jotakin, ettei tilanne vallan ryöstäydy käsistä. Sopivia koirarotuja häiriköiden metsästykseen olisi peräti kuusi pienoismäyräkoiralajia ja periaatteessa melkein yhtä monta koiraa kuin niitä kaneja kuulemma on, mutta nämä uljaat "metsästyskoirat" eivät muita kaneja tunne kuin jäljestyskokeiden maalina käytettyjä valmiiksi tapettuja pupunraatoja. Usein vielä pakastimesta sulatettuina.

Ja nekin kaninkalmot ovat merkkaavinaan haavoittunutta hirvieläintä, jonka kääpiökokoinen muka-metsästyskoira etsii pusikoista nuuhkimalla lehmänverta, jota on sienellä levitetty kolme desilitraa kilometrin mittaiselle taipaleelle. Ja jos reitillä on ihan oikeaa hirvenjälkeä ja koira sille erehtyy, niin miinusta tulee.

Hommassa ei muuta perspektiiviä ole kuin se, millä hirvikärpäset hyökkäävät päin näitä verisienen ulkoiluttajia, etteivät he liian helpolla saisi koiralleen ulkomuototitteliä.  Kiusa se on nääs pienikin kiusa, ja sitä kutsutaan "reiluksi kennelhengeksi".