Hirveän hypettämisen ja mainostamisen uhrina katsoin tallentamistani Housen kuudesta jaksosta neljä. Annoin siis kunnon mahdollisuuden.

Sori, ei purrut. Aivan liian äkkiä jämähdettiin kaavaan "erikoinen tauti, tehdään väärä diagnoosi, potilas huononee, tehdään oikea diagnoosi, potilas lopulta paranee ynnä House ärisee, känisee ja kapinoi sillee vällee". Poikkeusta ei ollut kuin yksi vauva, ja minun telkkarissani ei kuulkaa vauvoja oteta hengiltä.

Lisäksi kuulun niihin vaimoihmisiin, joilta parransänki ei saa polvia notkahtamaan. Ynnä olen sen verran vanha, että  todennäköisyys joutua sairaalaan piikitettäväksi ja puukotettavaksi on paljon suurempi kuin sarjan tekijöillä ja markkinamiehillä.

Kun sitten viime yönä näin unta, että nukuin ja näin unta (yhdessä jaksoista nuorella miehellä oli lapamato aivoissa ja sen seurauksena tuli kauhistuskohtauksia), niin heti aamulla piti poistaa digiboksin kovalevyltä ne loputkin tallennetut jaksot. Vähän sama temppu kuin tein lapsuudessa Lumikki-kirjalle, joka piti iltaisin laittaa maton alle ja lukita tuolinjalalla, ettei paha noita pääse kirjasta karkuun.