Jotenkin harmittaa, että television digiaikaan siirtymistä kampanjoidaan joko juosten kusten tai juhlakuolaa valuttaen. Olemassaolevista suomalaisista digikanavista ei mannekiineiksi ole – ei ainakaan niille, joiden mielestä yksi Subtv ei kesää tee eikä urheilusta ole väliksi.

Digikampanjoinnin hoitavat YLEn ja kotimaisten mainoskanavien sijaan kaksi suurinta taivaan aukojaa, Canal Digital ja Viasat, sekä tallentavien digiboksien markkinoijat. Eivätkä nekään uskalla nostaa kissaa pöydälle ja sanoa selkeästi, kuinka asiat todellisuudessa ovat. Nimenomaan selkeästi.

Ensinnäkin: digiboksissa on oltava kaksi viritintä tai bokseja on oltava kaksi. Jos ei ole, katsoja ei – toisin kuin analogiaikoina – voi seurata yhtä kanavaa tallentaessaan jotakin toista.

Toiseksi: kanavia tulee toki määrällisesti lisää, mutta todellisesta katsomisen vapaudesta pitää maksaa. Niinpä  digiboksissa pitää olla kortinlukija siltä varalta, että nälkä kasvaa syödessä.

Ja kolmanneksi: älkää uskoko juttuja digiboksien elektronisista ohjelmaoppaista. Ne eivät takuuvarmasti toimi juuri silloin, kun niitä eniten tarvitaan. Kattavia ja katsojaa todella palvelevia tv-lehtiähän tässä maassa ei ole, joten kunnollisia ja paikkansapitäviä ohjelmatietoja joutuu lopulta haeskelemaan kanavien omilta internetsivuilta.

Minulle tuli digiboksi muutama vuosi sitten, kun taloyhtiö siirtyi huterasta lautasenpidosta kaapeliin. Kuvittelin, etten tarvitse ohjelmakorttia. Kuvittelin, etten tarvitse maksukanavia. Kuvittelin, että vanha VHS olisi edelleen pätevä vehje tallennukseen. Nyt on mummon nurkissa kaksi boksia ja kolmas varalla. Yksi boksi tallentaa kahden virittimen kautta kovalevylle, toinen on kytketty kovalevylliseen DVD-tallentimeen. Molemmissa on ohjelmakortti hieman erilaisin kanavapaketein.

Ja että katsonko kanaviani päivät pitkät? No en. Tekniikka laskee verkot, ja minä koen ne silloin, kun se minulle parhaiten sopii. Katsomisen vapaus on nimenomaan sitä.