Jotenkin harmittaa, että television digiaikaan siirtymistä
kampanjoidaan joko juosten kusten tai juhlakuolaa valuttaen.
Olemassaolevista suomalaisista digikanavista ei mannekiineiksi ole – ei
ainakaan niille, joiden mielestä yksi Subtv ei kesää tee eikä
urheilusta ole väliksi.
Digikampanjoinnin hoitavat YLEn ja kotimaisten mainoskanavien sijaan
kaksi suurinta taivaan aukojaa, Canal Digital ja Viasat, sekä
tallentavien digiboksien markkinoijat. Eivätkä nekään uskalla nostaa
kissaa pöydälle ja sanoa selkeästi, kuinka asiat todellisuudessa ovat.
Nimenomaan selkeästi.
Ensinnäkin: digiboksissa on oltava kaksi viritintä tai bokseja on
oltava kaksi. Jos ei ole, katsoja ei – toisin kuin analogiaikoina – voi
seurata yhtä kanavaa tallentaessaan jotakin toista.
Toiseksi: kanavia tulee toki määrällisesti lisää, mutta todellisesta
katsomisen vapaudesta pitää maksaa. Niinpä digiboksissa pitää
olla kortinlukija siltä varalta, että nälkä kasvaa syödessä.
Ja kolmanneksi: älkää uskoko juttuja digiboksien elektronisista
ohjelmaoppaista. Ne eivät takuuvarmasti toimi juuri silloin, kun niitä
eniten tarvitaan. Kattavia ja katsojaa todella palvelevia tv-lehtiähän
tässä maassa ei ole, joten kunnollisia ja paikkansapitäviä
ohjelmatietoja joutuu lopulta haeskelemaan kanavien omilta
internetsivuilta.
Minulle tuli digiboksi muutama vuosi sitten, kun taloyhtiö siirtyi
huterasta lautasenpidosta kaapeliin. Kuvittelin, etten tarvitse
ohjelmakorttia. Kuvittelin, etten tarvitse maksukanavia. Kuvittelin,
että vanha VHS olisi edelleen pätevä vehje tallennukseen. Nyt on mummon
nurkissa kaksi boksia ja kolmas varalla. Yksi boksi tallentaa kahden
virittimen kautta kovalevylle, toinen on kytketty kovalevylliseen
DVD-tallentimeen. Molemmissa on ohjelmakortti hieman erilaisin
kanavapaketein.
Ja että katsonko kanaviani päivät pitkät? No en. Tekniikka laskee
verkot, ja minä koen ne silloin, kun se minulle parhaiten sopii.
Katsomisen vapaus on nimenomaan sitä.
lauantai, 16. syyskuu 2006
Kommentit