Pitkällä lenkillä pulpahti mieleen, että herra "pieleen menee"-Murphy pohjasi lakinsa illuusioon siitä, että kaikki on oletusarvoisesti kondiksessa. Entäpä jos onkin niin, että kaikki on oletusarvoisesti jo valmiiksi persuksillaan, ja ihmiselämän dynamiikkaan kuuluu nimenomaan torjua väistämätön katastrofi.

Jospa arjen esimerkillä: kun kaadamme maitoa lasiin, lasin kuuluu kaatua ja maidon roiskua minne sattuu. Moisen siivon välttäminen on iloitsemisen arvoinen poikkeus eikä suinkaan sääntö, ja siitä kuuluu olla onnellinen samalla tavoin kuin alta kouluikäinen vekara saavutuksestaan iloitsee – tai olla helpottunut siten kuin kömpelöksi huteroitsijaksi muuttunut seniorikansalainen.

Olkoon itsepetosta tai ei, niin jos on polvet ja rystyset ruvella juuri jynssännyt lattiasta jokaikisen neliömillin ja sekuntia myöhemmin yksi koira tyhjentää sille vatsansa sisällön etupäästään ja toinen takapäästään, omaa oloa helpottaa huomattavasti asenne, että noinhan kuuluikin tapahtua.

Filosofoinnin taustana on puolen viikon odottelu siitä, tarttuisiko Jälkijälkikasvun vatsatauti vaiko eikö. Sen kuuluisi tarttua vaan kun ei ole, ymmärrän olla asiasta erittäin onnellinen.

Ja filosofointiin sain lisäpotkua Realistisen optimistin jutuissa julkaistusta kuvasta, josta voi päätellä, että imeväisikäiset taitavat ymmärtää elämän perusoletukset sangen hyvin.