Ihmisluonnon ikävimpiä yhdistelmiä on tyhmä + röyhkeä. Kun summaan lisätään vielä sairaalloisuutta hipova pätemisen tarve, ollaan likellä koirastajan kauhuesimerkkiä.

Yksittäisinä kappaleina kauhukoirastajiin voi suhtautua huvittuneesti, säälitellen tai aika ajoin pikkuisen kiukustuen. Jos koirastaja näyttelyn aattoiltana saa oksennuskohtauksia siinä pelossa, ettei oma koira seuraavana päivänä olekaan rotunsa paras, se on sekä huvittavaa että säälittävää. Kun samainen koirastaja sitten purjehtii kehän laidalle ja valtaa itselleen muiden jo miehittämän alueen perustelulla "ettekö te tiedä, kuka minä olen", se on sangen kiukuttavaa.

Omien rekkujensa lumoissa oleva kauhukoirastaja harvemmin kuuntelee, mitä hänelle sanotaan. Useampiin satoihin euroihin nousevat puhelinlaskut syntyvät yksinpuheluista, joiden useimmin toistuvia sanoja ovat "minä" ja "minun" ja joiden aikana juttukumppani ehtii pestä viisihenkisen perheen pyykin, laittaa juhla-aterian ja lenkittää omat koiransa useampaan kertaan sanoen aina välillä "joo" ja "ihan totta". Jos puhelinterrorin uhri alkajaisiksi sattuisi sanomaan, jotta "en jaksa nyt puhua, vanhin koirani jouduttiin tänään lopettamaan", kauhukoirastaja kuittaa asian sanomalla "ai kun kiva, minun nuorin narttuni on kantavana".

Kauhukoirastaja on täysin kykenemätön näkemään koiria ja rotuja objektiivisesti ja kokonaisuuksina. Perspektiiviin mahtuvat vain omat koirat ja niistä rakennetut illuusiot, joiden suojelemiseksi kiistetään jopa dokumentoidut faktat. Kokonainen rotu saa iloisesti mennä vaikka päin helvettiä, kunhan vain omien koirien etu ja siten myös oma erinomaisuus tulee varjelluksi – ja korostetuksi.

Kauhuskaalan ääripäitä ovat parantumaton naivius ja tahallinen ilkeys. "Leben und leben lassen" on jos ei kielellisesti niin ainakin ajatuksellisesti käsittämätön ilmaus koiraporukalle, jonka harrastamisen keskiö on "minä itse" eikä koira.